Perjantaina töiden jälkeen oli pakottava tarve (taas kerran)
päästä kuvaamaan. Ajatuksena oli tiirailla hyönteisiä meren
rannassa, mutta kova tuuli esti moiset aikeet. Käänsin etu-
renkaan kohti Toppilan satamaa ja siinä aikani haikailtuani
kuvausaiheen perään ja takapuoleni painaessa vanhan laiturin
parruja hokasin siinä aivan vieressäni unenkaltaisen, loistok-
kaan ja lähes huumaavan, tunteitani nostattavan näyn:
. . . aah!, tuhansia ruosteisia naulankantoja!
Mahtoi siinä sivullisilla ja paikallisilla lokeilla olla hauskaa näh-
tävää meikäläisen kyykkiessä takapuoli taivasta kohden, kulu-
neiden polviparkojeni varassa pitkin sataman lahoa, lähes ro-
mahtamaisillaan olevaa laituria, hyvä etten tippunut koko van-
ha äijä laiturin mukana Perämereen.
Nauloista puheenollen: jokainen naula ja naulankanta on oma
yksilönsä ja kantaa mukanaan ajanpatinoivaa Oululaista histori-
aa (tulikohan liioiteltua?), keitä lienee ovat nämä rujot miehet,
jotka ovat takoneet näitä kuvien nauloja Toppilan sataman laitu-
riin kämmenet rakoilla ja hiki hatussa?
Muutama vuosi vielä ja laituri on pyyhkäisty taivaan tuuliin.
- kuviin . . .
